Mä oon koko päivän edenny, niinku mun ympärillä olisi sankkaa sumua, tai kenties julmetusti ihmisiä, hitaasti ja varoen, yrittäny ettiä jotain josta ottaa kiinni, etten putoa. Tämä päivä on ollut erittäin raskas, yksinäisyys on parasta mitä tänään voi olla..  Se ettei tarvitse esittää yhtään kenellekään olevansa reipas ja iloinen, kun en ole. Sisällä jokin painava, mutta yhtäaikaa kylmä ja aineeton; se on paha olo, suru ja katkeruus.

En voi löytää oikeita sanoja, joilla kuvata tätä oloani, mutta voin yrittää, on tämä sen verran ahdistavaa, että tämä lamauttaa täysin. Kun mitta tulee täyteen se tulee, nyt voin sanoa, että tulvii jo yli laidan kaikki tämä sheisse mitä on vuosien saatossa joutunut sisäänsä patoamaan. Millon tää loppuu?! Sittenkö kun kaikki on jo myöhäistä vai kenties ei senkään jälkeen?! Mä en tiedä mitä tekisin ilman siskoani, on onni omistaa ihminen, jolle avautua tästä kaikesta, joka on läheltä kaiken nähnyt ja ymmärtää mitä helvettiä olen saanut kokea. Katkeruus on niin kamala, ettei se luultavasti mene koskaan pois, vaan on valmis saamaan lisää voimaa itseensä joka ikisestä pahasta sanasta ja mykkäkoulusta, mitä tässä saa osakseen.

En yksinkertaisesti kyennyt menemään tänään käymään ns.kotona, vaikka tiedän kyllä, että isä odottaa meitä sinne. On se vaan jännä, että yksi ainoa ihminen voi aiheuttaa näin paljon pahaa mieltä ja itsesyytöksiä, mitä äiti aiheuttaa. Historian toistaessa itseään, saan minä olla se kynnysmatto ja syntipukki, tein mitä tein tai jätin tekemättä. Kun se riittäisi, että siitä kärsin vain minä, mutta ei; siitä kärsii koko helvetin perhe, isä, sisko ja jopa poikani. Vai olikohan se sittenkään minun poikani, kun enhän minä osaa sitä edes kasvattaa?!

On olemassa asioita, joita ei tulisi kyseenalaistaa koskaan, ainakaan mikäli ei ole todella vankkoja syitä. Minusta se, että olen äiti, joka rakastaa ja antaisi mitä vain lapsensa eteen, on yksi sellainen asia. Se suru, mikä sisälläni tällä hetkellä tekee tuhojaan, on järjettömän suuri. Tuntuu jopa siltä, kuin osa minua olisi kuollut. Tulee elävästi mieleen kesä ´98, joka on ollut elämäni vaikein ja pelottavin kesä, joskin myös sellainen, jona elin täysillä. Silloin minua ei ollut olemassakaan, ei kotona. Olin varjo, joka liikkui, jolle ei tarvinnut puhua, koska eihän minua ollut.. Se koski enemmän kuin haukkuminen ja huutaminen! Sinä kesänä minä kuitenkin kuolin ja synnyin uudelleen, niinkuin ystäväni asian tietävätkin. Sinä kesänä ranteillani liikkunut terä herätti minut tajuamaan asioita, joita en tule unohtamaan koskaan. Nyt minut pitää täällä Samuli, ei niinkään ne seikat, mitkä silloin ollessani 16 vuotias..

Jos ihminen tappaa itseään työllä, voiko se olla minun vikani? Jos meillä on eriävät mielipiteet lastenkasvatuksesta, ovatko minun silti vääriä? Jos ihminen, jolla ei ole itsellään ollut hetkeäkään aikaa pysähtyä kuuntelemaan omia lapsiaan niiden ollessa pieniä, ei arvosta sitä, miten paljon minä lopulta olen omani kanssa, miten sen asian saat sanottua toiselle niin, ettet loukkaa häntä niin kovasti kuin hän on loukannut minua?! Nämä ja kymmenet muut kysymykset ovat lakkaamatta mielessäni. Miksi minä olen aina se saatanan musta lammas tässä kieroutuneessa suvussa, kun en todellakaan ole ainoa, joka on tehnyt virheitä. Minun virheeni ovat sentään sellaisia, jotka eivät kuoleman jälkeen tule minua vastaan, niitäkin löytyy suvusta, jotka eivät pääse teoistaan koskaan.

Paljon asiaa, ei niin paljon sisältöä.. Mutta pakko saada kaikki ulos, konkreettiseen muotoon, että hetkenä, jolloin unohdan tämän kaiken jälleen, voin virkistää muistiani ja olla varpaillani.. Tämän asian takana on miljoona muuta seikkaa, joita en yksinkertaisesti voi täällä puida, mutta ehkä asia on niin, että voin antaa anteeksi, mutta en usko, että koskaan unohdan.

prayer.jpg