En ole aikoihin kirjoitellut, nyt on syytä taas avautua ja kovaaaaan ääneen!

Äidin hädällä ei ollut rajoja kun täällä oli kouluammuskelu-uhka päällä, poika (7v.)piti hakea pois koulusta kuten monet kymmenet muutkin lapset, kesken koulupäivän, viranomaisten ja opetushallituksen päätettyä evakuoida koulut. Kaikki on jotenkin niin sekaisin, ei löydä sanoja joilla kuvata tätä pelkoa ja raivoa joka sisällä jyllää! Miksi tämä voi olla tällaista, miten tämä painajainen ei vain voisi jo loppua?!

Jokelan surmista on tänään vuosi, joten kai tällaista oli odotettavissa, mutta jotenkin sitä haluaa tuudittautua siihen, ettei täällä, ei meille.. Oma lapsi olisi voinut olla vaarassa, avuttomuuden tunne, kun ei voi tehdä mitään auttaakseen, mikäli uhka olisi ollut konkreettinen, se tunne on lannistava! Herätti taas sellaisen tiikeriäiti-vaiston; minä en anna lapselleni tapahtua enää mitään pahaa, en koskaan, en ikinä enää! Piiloon maailmalta, jonnekin, minne kukaan sairas ja kieroutunut sekopää ei yllä.. Ikävä kyllä se on utopiaa, tosiasia on että me äidit ja isät emme voi suojella lapsiamme siltä, mitä emme näe ja mistä emme tiedä, kuten eivät opettajat saati poliisitkaan kykene.

Monta unetonta yötä tulossa, monet pelon kyyneleet pyyhittävänä, ennenkuin tämä unohtuu taas. Toivottavasti emme kuitenkaan unohda koskaan, tämä on kuitenkin tämän tietokoneaikakauden tuottamaa sairautta, josta emme tule pääsemään eroon. Milloinkaan.