Ei tullu loppua tälle mun sairaslomakierteelle, töissä ei voi käydä kun ei käsi kestä! Että näin meillä taas.
Jossain vaiheessa alkaa oikeasti huumorin kaunis kukka lakastua ja ymmärrys olla melko hukassa, ei jaksa huvittaa tämä.
Kävin siis päivystävällä tässä pari päivää sitten, kirjoitti mulle työkyvyttömän paperit ainaki siihen saakka et magneettikuvaus saadaan suoritettua. Toivottavasti pian kuvaavat, en jaksa tämän tietämättömyyden kanssa enää kauaa olla. Tärkein työkaluni on siis rikki, mutta kukaan ei ole vieläkään tietoinen siitä miten se korjataan ja voiko sitä korjata. Jotain hyvää; minut lähetettiin eri sairaalaan tutkimuksiin nyt, jospa siellä otettaisiin tosissaan tämä asia ja eipähän tarvitse suotta enää vetää buranaa naamaan kun ei nähtävästi ole tulehduksesta kyse.
Oikein kiva odotella joulua, kun ei taaskaan tiedä tulevasta mitään; ei siitä onko töitä eikä siitä voiko tehdä minkäänlaisia oman alan hommia enää :(.
Mutta, hyvää joulun odotusta kaikille, niinkuin ennenkin olen varma siitä että asioilla on taipumusta järjestyä. Ehkä minäkin vielä joku päivä täältä alhaalta ponnistan enkä heti putoa pilvilinnojeni päältä.
torstai, 11. joulukuu 2008
Saikulla taas..
perjantai, 7. marraskuu 2008
Minne minä piilottaisin lapseni maailmalta?
En ole aikoihin kirjoitellut, nyt on syytä taas avautua ja kovaaaaan ääneen!
Äidin hädällä ei ollut rajoja kun täällä oli kouluammuskelu-uhka päällä, poika (7v.)piti hakea pois koulusta kuten monet kymmenet muutkin lapset, kesken koulupäivän, viranomaisten ja opetushallituksen päätettyä evakuoida koulut. Kaikki on jotenkin niin sekaisin, ei löydä sanoja joilla kuvata tätä pelkoa ja raivoa joka sisällä jyllää! Miksi tämä voi olla tällaista, miten tämä painajainen ei vain voisi jo loppua?!
Jokelan surmista on tänään vuosi, joten kai tällaista oli odotettavissa, mutta jotenkin sitä haluaa tuudittautua siihen, ettei täällä, ei meille.. Oma lapsi olisi voinut olla vaarassa, avuttomuuden tunne, kun ei voi tehdä mitään auttaakseen, mikäli uhka olisi ollut konkreettinen, se tunne on lannistava! Herätti taas sellaisen tiikeriäiti-vaiston; minä en anna lapselleni tapahtua enää mitään pahaa, en koskaan, en ikinä enää! Piiloon maailmalta, jonnekin, minne kukaan sairas ja kieroutunut sekopää ei yllä.. Ikävä kyllä se on utopiaa, tosiasia on että me äidit ja isät emme voi suojella lapsiamme siltä, mitä emme näe ja mistä emme tiedä, kuten eivät opettajat saati poliisitkaan kykene.
Monta unetonta yötä tulossa, monet pelon kyyneleet pyyhittävänä, ennenkuin tämä unohtuu taas. Toivottavasti emme kuitenkaan unohda koskaan, tämä on kuitenkin tämän tietokoneaikakauden tuottamaa sairautta, josta emme tule pääsemään eroon. Milloinkaan.
Äidin hädällä ei ollut rajoja kun täällä oli kouluammuskelu-uhka päällä, poika (7v.)piti hakea pois koulusta kuten monet kymmenet muutkin lapset, kesken koulupäivän, viranomaisten ja opetushallituksen päätettyä evakuoida koulut. Kaikki on jotenkin niin sekaisin, ei löydä sanoja joilla kuvata tätä pelkoa ja raivoa joka sisällä jyllää! Miksi tämä voi olla tällaista, miten tämä painajainen ei vain voisi jo loppua?!
Jokelan surmista on tänään vuosi, joten kai tällaista oli odotettavissa, mutta jotenkin sitä haluaa tuudittautua siihen, ettei täällä, ei meille.. Oma lapsi olisi voinut olla vaarassa, avuttomuuden tunne, kun ei voi tehdä mitään auttaakseen, mikäli uhka olisi ollut konkreettinen, se tunne on lannistava! Herätti taas sellaisen tiikeriäiti-vaiston; minä en anna lapselleni tapahtua enää mitään pahaa, en koskaan, en ikinä enää! Piiloon maailmalta, jonnekin, minne kukaan sairas ja kieroutunut sekopää ei yllä.. Ikävä kyllä se on utopiaa, tosiasia on että me äidit ja isät emme voi suojella lapsiamme siltä, mitä emme näe ja mistä emme tiedä, kuten eivät opettajat saati poliisitkaan kykene.
Monta unetonta yötä tulossa, monet pelon kyyneleet pyyhittävänä, ennenkuin tämä unohtuu taas. Toivottavasti emme kuitenkaan unohda koskaan, tämä on kuitenkin tämän tietokoneaikakauden tuottamaa sairautta, josta emme tule pääsemään eroon. Milloinkaan.
tiistai, 14. lokakuu 2008
Happy happy joy joy :)
MÄ SAIN TÖITÄ PERKULE!!! Omalta alalta, eli tekstiilipuolen hommissa on hän. Väsynyt mutta onnellinen!! Aiheesta myöhemmin lisää.. Hyvää yötä, aamulla jaksettava nousta, joten menen unille :)!
keskiviikko, 24. syyskuu 2008
Painajainen, josta et herää enää koskaan
Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon ja tästä tullaan kirjoittamaan vielä kauan minun jälkeeni, mutta minun on pakko ottaa kantaa eilisen päivän turruttavan kamaliin tapahtumiin, jotka avasivat silmäni niin nopeasti ja rajusti, etten enää kykene sulkemaan niitä.
Eilen, 23. syyskuuta, oli surun päivä koko suomen kansalle ja etenkin heille, jotka ovat läheisensä menettäneet tämän kamalan tragedian seurauksena, siksi haluankin esittää syvimmät osanottoni ja surunvalitteluni jokaiselle, jota tämä koskettaa.
Tämä päivä oli pelottava täälläkin päin Suomea, kaukana Kauhajoesta. Pommiuhka oli saavuttanut naapurikunnan, Pyhäjärven, joka sinällään oli arvattavissa, sillä sieltähän ko.tappaja oli kotoisin. Laittoi miettimään, että me emme ole enää lintukodossa, maailma on julma ja sairas, eikä kukaan ole turvassa enää missään. Tänään jopa paikkakuntamme lukiolla oli ollut jonkinmoinen hässäkkä, oppilaita pidetty luokissaan ja paniikissa olevat opiskelijat olivat laittaneet viestejä koteihin. Mikä helvetti ajaa ihmisen tekemään tällaista? Kenen sairas mieli kykenee leikkimään tällaisella asialla vielä eilisen jälkeen?! Se, että 7-vuotias poikani käy lukiolla syömässä koulunsa kanssa herättää todella suurta pelkoa, entä jos..?!
Siskoni koetti hillitä ahdistuneisuuttani ammattimaisesti, mutta ei onnistunut, sillä minun lapseni ei saa olla vaarassa! Ei voi olla näin!! Minä en suostu hyväksymään sitä tosiasiaa, että koulu ei ole enä auktoriteetti, paikka jossa kaikki on hyvin, eikä paha maailma voi sinne koskettaa. Minun lapseni, teidän kaikkien lapsenne, ovatko he enää turvassa?! Tämä kamala asia on herättänyt minussa uinuneen valtaisan ahdistuksen ja menetyksen pelon, joka ei jätä rauhaan. Miten kerrot lapselle, että kaikki on hyvin, kouluun voi mennä pelkäämättä ja opettaja on siellä turvana, miten kertoa näin kun siihen ei usko enää itsekään.
Maailma on niin paha paikka, että minun ymmärrykseni ei riitä enää tähän..
"Herra kädelläsi uneen painan pään
kutsut ystäväsi lepäämään.
Käsi minut kantaa uuteen elämään
ikirauhan antaa, valoon jään"
Kauhajoella surmansa saaneiden muistoa kunnioittaen;
Satu.
Eilen, 23. syyskuuta, oli surun päivä koko suomen kansalle ja etenkin heille, jotka ovat läheisensä menettäneet tämän kamalan tragedian seurauksena, siksi haluankin esittää syvimmät osanottoni ja surunvalitteluni jokaiselle, jota tämä koskettaa.
Tämä päivä oli pelottava täälläkin päin Suomea, kaukana Kauhajoesta. Pommiuhka oli saavuttanut naapurikunnan, Pyhäjärven, joka sinällään oli arvattavissa, sillä sieltähän ko.tappaja oli kotoisin. Laittoi miettimään, että me emme ole enää lintukodossa, maailma on julma ja sairas, eikä kukaan ole turvassa enää missään. Tänään jopa paikkakuntamme lukiolla oli ollut jonkinmoinen hässäkkä, oppilaita pidetty luokissaan ja paniikissa olevat opiskelijat olivat laittaneet viestejä koteihin. Mikä helvetti ajaa ihmisen tekemään tällaista? Kenen sairas mieli kykenee leikkimään tällaisella asialla vielä eilisen jälkeen?! Se, että 7-vuotias poikani käy lukiolla syömässä koulunsa kanssa herättää todella suurta pelkoa, entä jos..?!
Siskoni koetti hillitä ahdistuneisuuttani ammattimaisesti, mutta ei onnistunut, sillä minun lapseni ei saa olla vaarassa! Ei voi olla näin!! Minä en suostu hyväksymään sitä tosiasiaa, että koulu ei ole enä auktoriteetti, paikka jossa kaikki on hyvin, eikä paha maailma voi sinne koskettaa. Minun lapseni, teidän kaikkien lapsenne, ovatko he enää turvassa?! Tämä kamala asia on herättänyt minussa uinuneen valtaisan ahdistuksen ja menetyksen pelon, joka ei jätä rauhaan. Miten kerrot lapselle, että kaikki on hyvin, kouluun voi mennä pelkäämättä ja opettaja on siellä turvana, miten kertoa näin kun siihen ei usko enää itsekään.
Maailma on niin paha paikka, että minun ymmärrykseni ei riitä enää tähän..
"Herra kädelläsi uneen painan pään
kutsut ystäväsi lepäämään.
Käsi minut kantaa uuteen elämään
ikirauhan antaa, valoon jään"
Kauhajoella surmansa saaneiden muistoa kunnioittaen;
Satu.
lauantai, 13. syyskuu 2008
Nuku vain, ei enää mitään hätää.
Tää päivä.. Huh.. Mä näin ensimmäistä kertaa elämässäni läheltä kun eläin kuoli. Hitaasti. Enkä halua ikinä koskaan enää milloinkaan nähdä sitä.
Kaverin koira, tai voiko sitä niin sanoa, mutta enivei, jonka ne oli vasta löytäny harhailemasta ja ottivat hoiviinsa, se jäi auton alle kun olin siellä. Se oli ihan hirveää, odottaa eläinlääkäriä, joka ei enää voinut tehdä yhtään mitään.. Mä en ymmärrä miten kukaan voi kovettua niin, ettei tunne mitään, kun näkee jotai sellaista. Mä tiedän etten unohda sitä näkyä.. Enkä sitä avuttomuuden tunnetta, kun et todellakaan kykene tekemään mitään auttaaksesi, voit vain silittää ja hoivata ja loihtaa (itsellesi), että kaikki on hyvin, shhshhshh, älä pelkää enää.. Mä vihaan kuolemaa!!! Vihaan vittu, se koskee niin paljon. Mä en osaa käsitellä sitä millään muotoa enkä halua ymmärtää sen merkitystä, en en en en.
Mä pelkään eniten maailmassa kuolemaa, en omaani vaan muiden. Mä pelkään sitä ihan tosissaan. Miksei siihen voi turtua? Ja ihan turha tulla mulle selittämään et eläin on eläin, se on paskapuhetta!!! Oli miten oli, eläimeen voi kiintyä niinkuin ihmiseenkin ja vaikkei se ollut minun koirani, en minä voi käsittää että miksi sen piti kituen mennä pois.. Olisi vain nukkunut, ilman tuskia..
Mun on pakko mennä tupakalle nyt.
Kaverin koira, tai voiko sitä niin sanoa, mutta enivei, jonka ne oli vasta löytäny harhailemasta ja ottivat hoiviinsa, se jäi auton alle kun olin siellä. Se oli ihan hirveää, odottaa eläinlääkäriä, joka ei enää voinut tehdä yhtään mitään.. Mä en ymmärrä miten kukaan voi kovettua niin, ettei tunne mitään, kun näkee jotai sellaista. Mä tiedän etten unohda sitä näkyä.. Enkä sitä avuttomuuden tunnetta, kun et todellakaan kykene tekemään mitään auttaaksesi, voit vain silittää ja hoivata ja loihtaa (itsellesi), että kaikki on hyvin, shhshhshh, älä pelkää enää.. Mä vihaan kuolemaa!!! Vihaan vittu, se koskee niin paljon. Mä en osaa käsitellä sitä millään muotoa enkä halua ymmärtää sen merkitystä, en en en en.
Mä pelkään eniten maailmassa kuolemaa, en omaani vaan muiden. Mä pelkään sitä ihan tosissaan. Miksei siihen voi turtua? Ja ihan turha tulla mulle selittämään et eläin on eläin, se on paskapuhetta!!! Oli miten oli, eläimeen voi kiintyä niinkuin ihmiseenkin ja vaikkei se ollut minun koirani, en minä voi käsittää että miksi sen piti kituen mennä pois.. Olisi vain nukkunut, ilman tuskia..
Mun on pakko mennä tupakalle nyt.
