Kielsin sitä tulemasta,
astumasta ovesta sisälle enää koskaan,
mutta katsoessani muualle,
kääntäessäni selkäni sille,
se livahti taas huoneistoon
ja täytti sen jokaisen nurkan pimeydellään.

Olimme ennen ystäviä,
totuin sen läsnä oloon niinä vaikeina vuosina,
se oli osa minua,
minä sitä.
Toivoin kuitenkin, ettei
minun tarvitsisi nähdä sitä enää koskaan,
silti se saapui ja on vierelläni,
hengittää minusta,
kasvaa ja paisuu suuremmaksi kuin koskaan.

Minä tiedän sen vielä joskus lähtevän,
niinkuin ennenkin,
se jättää minut ja antaa minun hengittää
ja nähdä auringon valoa eritavalla.
Minä tarvitsen sitä,
se minua,
mutta odotan vain, milloin se lähtisi
ja veisi varjon mennessään.